Elämää yksinhuoltajana

Yksinhuoltajuuteni alkoi marraskuussa 1989, kun mieheni kuoli henkirikoksen uhrina. Mieheni, samoin kuin minä, oli silloin 29-vuotias. Veera oli 5,5-vuotias ja Ville täytti 4 vuotta isänsä hautajaispäivää seuraavana päivänä. Asuimme silloin Kotkassa, missä asuivat myös sekä omat vanhempani että appivanhempani. Tukijoukkkoja oli siis lähellä, mutta elämä pienellä paikkakunnalla ahdisti. Olin vain mieheni leski, en enää oma itseni, ja monien ihmisten mielestä minun olisi vain pitänyt tyytyä osaani ja elää leskenä.

Joulu 1988 jäi meidän perheen viimeiseksi 

Päätin kuitenkin toimia toisin ja hain opiskelemaan Tampereen yliopistoon. Opiskelut alkoivat syyskuussa 1990, 

jolloin muutin lasten kanssa Tampereelle. Tampereella olin käynyt pari kertaa elämässäni enkä tuntenut sieltä yhtään ihmistä.

Opiskelija-asuntoa emme saaneet, mutta onneksi lehti-ilmoituksen avulla sain vuokrattua meille alivuokralaishuoneen omakotitalon yläkerrasta. Perheen kanssa käytimme samaa keittiötä, kylpyhuonetta ja vessaa, lapset nukkuivat patjoilla lattialla, koska huoneessa oli vain yksi sänky, vaatteemme olivat pahvilaatikossa, ja kumpikin lapsi sai ottaa kotoa mukaansa kolme tärkeintä lelua, muille tavaroille ei ollut tilaa. Omin käsin rakentamamme talon Kotkassa laitoin vuokralle, jotta sain vuokratuloilla katettua edes osan lainamenoista. Myydä taloa ei vielä siinä vaiheessa saanut aravasäännösten takia.

Lapsille sain perhepäivähoitopaikan Hervannasta. Itse asuimme Kalkussa, joten kauempaa paikkaa ei olisi voinut saada. Veera ei päässyt esikouluun, koska hoitaja ei ehtinyt häntä sinne kuljettaa. Veera varsinkaan ei koskaan viihtynyt perhepäivähoidossa ja esittikin monesti sairasta, jotta ei tarvitsisi siellä olla. Useamman kerran yliopiston seinällä oli lappu, jossa minua kehotettiin soittamaan hoitajalla, koska Veera oli sairastunut. (Nuoremmille lukioille tiedoksi, että siihen aikaan ei vielä ollut kännyköitä.)

Alivuokralaishuone Kalkussa

Parin kuukauden alivuokralaisasumisen jälkeen saimme lopulta opiskelijakolmion ja pystyimme aloittamaan oman perhe-elämämme. Vuokraemäntämme pysyi kuitenkin monta vuotta läheisenä ihmisenä meille ja otti mielellään lapsia hoitoonkin, jos minulla oli menoa.

Kaksi ensimmäistä vuotta pärjäsimme taloudellisesti, koska perhe-eläkkeen lisäksi sain opintorahaa ja –lainaa sekä asumistukea. Vuonna 1992 tehtiin opintotukiuudistus, jolloin puolison tulot eivät enää vaikuttaneet opintotukiin, mutta saamani eläke vaikutti. Tein asiasta valituksen, koska mielestäni oli väärin, että minua ja lapsia rangaistiin siitä, että mieheni oli kuollut. Eläkehän oli hänen tuloaan perheen elättämiseksi. Valitus ei mennyt läpi vaan kaikki etuudet lakkautettiin. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin opiskelujen lisäksi mennä töihin. Onneksi olin aiemmin opiskellut merkonomitutkinnon, joten sain toimistotyöntekijän sijaisuuksia A-klinikalta.

Ensimmäinen oma koti Tampereella

Töitä oli tietenkin satunnaisesti, ja palkka sen mukainen. Pahimpina aikoina meillä oli 100 markkaa viikon ruokiin rahaa, eikä näitä viikkoja ollut vain yksi tai kaksi vuodessa. Meillä oli yksi keittokirja, jota lasten kanssa selailimme iltaisin ja suunnittelimme, mitä ihania ruokia teemme, kun meillä on siihen varaa. Lasten ehdoton suosikki oli suklaakakku. Eivät lapset suorastaan nälkää nähneet, mutta itse vietin useammankin unettoman yön miettien, miten selviämme seuraavaan lapsilisien maksupäivään asti. 

Jos leipäjonoja olisi silloin ollut, siellä me olisimme seisseet. Seurakunnalta sain joskus pahimpaan hätään ruokalapun kauppaan. Sosiaalitoimistossakin kävin, mutta siellä laskettiin saamani vuokratulot minulle tuloksi, mutta menoina ei huomioitu talosta syntyviä kuluja, koska ”talo sijaitsi toisella paikkakunnalla”. Muistan kerran, kun äitini oli tullut käymään ja hän osti kaupasta meille kolme kassillista ruokaa. Ville tuli koulusta ja meni jääkaapille. Oven avattuaan hän kysyi täysin tosissaan, olemmeko voittaneet lotossa, kun on näin paljon ruokaa.

Rahan puuttuminen aiheutti tietenkin sen, että osa laskuista meni ulosottoon (esim. lasten koulukuvat) ja minulta meni luottotiedot moneksi vuodeksi. Se vaikeutti elämää myöhemmin, mutta siinä hetkessä ei ollut muuta mahdollisuutta.

Veera ja Ville marraskuussa 1989

Opiskelu oli tosi haastavaa, koska minulla ei ollut lukurauhaa kotona ennen kuin lapset olivat nukkumassa. Pari ensimmäistä vuotta opiskelin siten, että luin klo 22-02 välisen ajan joka yö ja nousin sitten klo 6 aloittamaan päivää lasten kanssa. Olin kuin zombi! Sellaista väsymystä en ole koskaan ennen enkä sen jälkeen kokenut. Kun lapset pääsivät kouluikään asti, hekin rupesivat ymmärtämään äidin opiskelujen tärkeyden. Meillä oli sopimus, että jos saan tentistä arvosanan 3, lapset saavat jonkun pienen palkinnon, koska ovat silloin antaneet minulle lukurauhan. Palkinto oli usein pieni karkkiaski tai videon vuokraus. Tästä huolimatta opiskeluni kestivät 12 vuotta.

Jokainen yksinhuoltaja varmaankin tunnistaa sen riittämättömyyden tunteen, joka oli koko ajan läsnä. Syyllisyyttä koen edelleen myös siitä, että lapset joutuivat selviämään kahdestaan monista tilanteista, koska minä olin opiskelemassa tai töissä. Iltamenojakin oli ja silloin ostin heille viimeisillä rahoillani herkkuja ja vuokrasin videon, jotta edes joskus pääsin kavereiden kanssa viihteelle. Jälkeenpäin ajateltuna nekin ajat olisi pitänyt viettää lasten kanssa.

Myös ympäristön suhtautuminen yksinhuoltajaperheeseen oli välillä raskasta. Koulussa lapset (ei vain minun lapseni) leimattiin useasti yksinhuoltajaperheen kautta. Ikään kuin yksinhuoltajuus automaattisesti olisi tehnyt kodeista kelvottomia. Omat vanhempanikin puhuivat useasti siitä, miten he toivovat, että löytäisin miehen, jotta meilläkin olisi sitten perhe. Yritin heille kertoa, että meillä on perhe, jonka muodostaa minä ja lapset, mutta sanoma ei koskaan mennyt perille.

Veeran eka koulupäivä

Ehkä päällimmäisenä tunteena yksinhuoltajana minulla oli ja on murheellisuus siitä, että en voinut enkä edelleenkään voi jakaa lasten elämään liittyviä tärkeitä tapahtumia kenenkään kanssa. Kun Ville oppi ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä, itkin, koska hänen isänsä ei päässyt sitä näkemään. Kun saatoin Veeran ensimmäiselle luokalle kouluun, itkin, koska olisin halunnut jakaa senkin ainutlaatuisen tilanteen hänen isänsä kanssa. Totta kai lapset olivat tärkeitä isovanhemmilleen, mutta he olivat jo kokeneet kaikki etapit omien lastensa kanssa. Yksinhuoltajuus ei suinkaan lopu siihen, kun lapset tulevat täysi-ikäisiksi. Kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi, minä olin siitä yksin iloitsemassa. Veeran mennessä naimisiin, Ville saattoi hänet alttarille. Lapset eivät ole saaneet jakaa mitään elämänsä tahtihetkistä isänsä kanssa. Se tekee minut surulliseksi.

 Jotain olen ehkä osannut tehdä oikeinkin, koska nyt lapset ovat jo kolmekymppisiä, ja kummallakin elämä tuntuu sujuvan ihan mallikkaasti. Meidät kolme tämä aika elämästämme hitsasi niin tiukasti yhteen, että vuonna 1998 alkaneella uusperhe-elämällä ei oikeastaan ollut mitään mahdollisuuksia onnistua, mutta siitä kerron enemmän seuraavassa blogissani.