Elämää yksinhuoltajana

Yksinhuoltajuuteni alkoi marraskuussa 1989, kun mieheni kuoli henkirikoksen uhrina. Mieheni, samoin kuin minä, oli silloin 29-vuotias. Veera oli 5,5-vuotias ja Ville täytti 4 vuotta isänsä hautajaispäivää seuraavana päivänä. Asuimme silloin Kotkassa, missä asuivat myös sekä omat vanhempani että appivanhempani. Tukijoukkkoja oli siis lähellä, mutta elämä pienellä paikkakunnalla ahdisti. Olin vain mieheni leski, en enää oma itseni, ja monien ihmisten mielestä minun olisi vain pitänyt tyytyä osaani ja elää leskenä.

Joulu 1988 jäi meidän perheen viimeiseksi 

Päätin kuitenkin toimia toisin ja hain opiskelemaan Tampereen yliopistoon. Opiskelut alkoivat syyskuussa 1990, 

jolloin muutin lasten kanssa Tampereelle. Tampereella olin käynyt pari kertaa elämässäni enkä tuntenut sieltä yhtään ihmistä.

Opiskelija-asuntoa emme saaneet, mutta onneksi lehti-ilmoituksen avulla sain vuokrattua meille alivuokralaishuoneen omakotitalon yläkerrasta. Perheen kanssa käytimme samaa keittiötä, kylpyhuonetta ja vessaa, lapset nukkuivat patjoilla lattialla, koska huoneessa oli vain yksi sänky, vaatteemme olivat pahvilaatikossa, ja kumpikin lapsi sai ottaa kotoa mukaansa kolme tärkeintä lelua, muille tavaroille ei ollut tilaa. Omin käsin rakentamamme talon Kotkassa laitoin vuokralle, jotta sain vuokratuloilla katettua edes osan lainamenoista. Myydä taloa ei vielä siinä vaiheessa saanut aravasäännösten takia.

Lapsille sain perhepäivähoitopaikan Hervannasta. Itse asuimme Kalkussa, joten kauempaa paikkaa ei olisi voinut saada. Veera ei päässyt esikouluun, koska hoitaja ei ehtinyt häntä sinne kuljettaa. Veera varsinkaan ei koskaan viihtynyt perhepäivähoidossa ja esittikin monesti sairasta, jotta ei tarvitsisi siellä olla. Useamman kerran yliopiston seinällä oli lappu, jossa minua kehotettiin soittamaan hoitajalla, koska Veera oli sairastunut. (Nuoremmille lukioille tiedoksi, että siihen aikaan ei vielä ollut kännyköitä.)

Alivuokralaishuone Kalkussa

Parin kuukauden alivuokralaisasumisen jälkeen saimme lopulta opiskelijakolmion ja pystyimme aloittamaan oman perhe-elämämme. Vuokraemäntämme pysyi kuitenkin monta vuotta läheisenä ihmisenä meille ja otti mielellään lapsia hoitoonkin, jos minulla oli menoa.

Kaksi ensimmäistä vuotta pärjäsimme taloudellisesti, koska perhe-eläkkeen lisäksi sain opintorahaa ja –lainaa sekä asumistukea. Vuonna 1992 tehtiin opintotukiuudistus, jolloin puolison tulot eivät enää vaikuttaneet opintotukiin, mutta saamani eläke vaikutti. Tein asiasta valituksen, koska mielestäni oli väärin, että minua ja lapsia rangaistiin siitä, että mieheni oli kuollut. Eläkehän oli hänen tuloaan perheen elättämiseksi. Valitus ei mennyt läpi vaan kaikki etuudet lakkautettiin. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin opiskelujen lisäksi mennä töihin. Onneksi olin aiemmin opiskellut merkonomitutkinnon, joten sain toimistotyöntekijän sijaisuuksia A-klinikalta.

Ensimmäinen oma koti Tampereella

Töitä oli tietenkin satunnaisesti, ja palkka sen mukainen. Pahimpina aikoina meillä oli 100 markkaa viikon ruokiin rahaa, eikä näitä viikkoja ollut vain yksi tai kaksi vuodessa. Meillä oli yksi keittokirja, jota lasten kanssa selailimme iltaisin ja suunnittelimme, mitä ihania ruokia teemme, kun meillä on siihen varaa. Lasten ehdoton suosikki oli suklaakakku. Eivät lapset suorastaan nälkää nähneet, mutta itse vietin useammankin unettoman yön miettien, miten selviämme seuraavaan lapsilisien maksupäivään asti. 

Jos leipäjonoja olisi silloin ollut, siellä me olisimme seisseet. Seurakunnalta sain joskus pahimpaan hätään ruokalapun kauppaan. Sosiaalitoimistossakin kävin, mutta siellä laskettiin saamani vuokratulot minulle tuloksi, mutta menoina ei huomioitu talosta syntyviä kuluja, koska ”talo sijaitsi toisella paikkakunnalla”. Muistan kerran, kun äitini oli tullut käymään ja hän osti kaupasta meille kolme kassillista ruokaa. Ville tuli koulusta ja meni jääkaapille. Oven avattuaan hän kysyi täysin tosissaan, olemmeko voittaneet lotossa, kun on näin paljon ruokaa.

Rahan puuttuminen aiheutti tietenkin sen, että osa laskuista meni ulosottoon (esim. lasten koulukuvat) ja minulta meni luottotiedot moneksi vuodeksi. Se vaikeutti elämää myöhemmin, mutta siinä hetkessä ei ollut muuta mahdollisuutta.

Veera ja Ville marraskuussa 1989

Opiskelu oli tosi haastavaa, koska minulla ei ollut lukurauhaa kotona ennen kuin lapset olivat nukkumassa. Pari ensimmäistä vuotta opiskelin siten, että luin klo 22-02 välisen ajan joka yö ja nousin sitten klo 6 aloittamaan päivää lasten kanssa. Olin kuin zombi! Sellaista väsymystä en ole koskaan ennen enkä sen jälkeen kokenut. Kun lapset pääsivät kouluikään asti, hekin rupesivat ymmärtämään äidin opiskelujen tärkeyden. Meillä oli sopimus, että jos saan tentistä arvosanan 3, lapset saavat jonkun pienen palkinnon, koska ovat silloin antaneet minulle lukurauhan. Palkinto oli usein pieni karkkiaski tai videon vuokraus. Tästä huolimatta opiskeluni kestivät 12 vuotta.

Jokainen yksinhuoltaja varmaankin tunnistaa sen riittämättömyyden tunteen, joka oli koko ajan läsnä. Syyllisyyttä koen edelleen myös siitä, että lapset joutuivat selviämään kahdestaan monista tilanteista, koska minä olin opiskelemassa tai töissä. Iltamenojakin oli ja silloin ostin heille viimeisillä rahoillani herkkuja ja vuokrasin videon, jotta edes joskus pääsin kavereiden kanssa viihteelle. Jälkeenpäin ajateltuna nekin ajat olisi pitänyt viettää lasten kanssa.

Myös ympäristön suhtautuminen yksinhuoltajaperheeseen oli välillä raskasta. Koulussa lapset (ei vain minun lapseni) leimattiin useasti yksinhuoltajaperheen kautta. Ikään kuin yksinhuoltajuus automaattisesti olisi tehnyt kodeista kelvottomia. Omat vanhempanikin puhuivat useasti siitä, miten he toivovat, että löytäisin miehen, jotta meilläkin olisi sitten perhe. Yritin heille kertoa, että meillä on perhe, jonka muodostaa minä ja lapset, mutta sanoma ei koskaan mennyt perille.

Veeran eka koulupäivä

Ehkä päällimmäisenä tunteena yksinhuoltajana minulla oli ja on murheellisuus siitä, että en voinut enkä edelleenkään voi jakaa lasten elämään liittyviä tärkeitä tapahtumia kenenkään kanssa. Kun Ville oppi ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä, itkin, koska hänen isänsä ei päässyt sitä näkemään. Kun saatoin Veeran ensimmäiselle luokalle kouluun, itkin, koska olisin halunnut jakaa senkin ainutlaatuisen tilanteen hänen isänsä kanssa. Totta kai lapset olivat tärkeitä isovanhemmilleen, mutta he olivat jo kokeneet kaikki etapit omien lastensa kanssa. Yksinhuoltajuus ei suinkaan lopu siihen, kun lapset tulevat täysi-ikäisiksi. Kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi, minä olin siitä yksin iloitsemassa. Veeran mennessä naimisiin, Ville saattoi hänet alttarille. Lapset eivät ole saaneet jakaa mitään elämänsä tahtihetkistä isänsä kanssa. Se tekee minut surulliseksi.

 Jotain olen ehkä osannut tehdä oikeinkin, koska nyt lapset ovat jo kolmekymppisiä, ja kummallakin elämä tuntuu sujuvan ihan mallikkaasti. Meidät kolme tämä aika elämästämme hitsasi niin tiukasti yhteen, että vuonna 1998 alkaneella uusperhe-elämällä ei oikeastaan ollut mitään mahdollisuuksia onnistua, mutta siitä kerron enemmän seuraavassa blogissani.

Sosiaalipalvelut lapsipuolen asemassa

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uusi järjestämislaki astuu voimaan 1.1.2016. Tuotantoalueet aloittavat siitä vuoden päästä. Pirkanmaa on yksi tuotantoalue, jolla järjestetään kaikki sosiaali- ja perhepalvelut vanhusten kotipalvelusta erikoissairaanhoitoon. Keskustelua uudistuksesta on käyty paljon myös mediassa, mutta se painottuu lähes täysin terveydenhuoltoon. Tällä hetkellä vaikuttaa, että koko sote-uudistukseen mennään erikoissairaanhoito edellä ja tarkoituksena on saada perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito lähemmäksi toisiaan. Ei yhtään hullumpi idea. Myös yksityissektorin käyttö julkisen puolen rinnalla terveydenhuollossa on mielestäni joissakin tapauksissa toimiva ajatus. 

Kunta voi ja sen kannattaakin ostaa joitakin palveluja, esimerkiksi rintasyöpäseulonnat yksityiseltä, kuten nyt jo suuressa osassa kuntia tehdäänkin. Kaikki seulontaikäiset naiset pääsevät tutkimukseen, mutta itse tutkimus ei sido julkisen terveyspalvelun työntekijäresursseja. Kun löydös on varmistunut, potilas saa hoidon julkisella puolella, jolloin kaikille taataan saman tasoinen hoito. Jatkokontrollit kunta voi taas ostaa. Näin tämä toimii terveydenhuollossa.

En kuitenkaan ymmärrä, miten pystytään hoitamaan sosiaalihuoltolain alaiset palvelut samalla logiikalla. Sosiaalipalveluissa ei ole samalla tavalla kompaktia pakettia, joka voidaan jakaa yksityisen ja julkisen kanssa. Siellä on paljon palveluita, joiden saaminen edellyttää viranhaltijapäätöstä. Näitä ei voida yksityisellä puolella tehdä. Lisäksi sosiaalipalvelut nivoutuvat tiiviisti yhteen kuntien muiden palvelujen, kuten koulun, varhaiskasvatuksen, nuorisotyön, kanssa. Useissa kunnissa on tehty jo vuosia töitä, jotta perheiden palveluista saadaan toimivia kokonaisuuksia ja pystytään puuttumaan mahdollisiin ongelmiin jo varhaisessa vaiheessa. Ollaanko tämä työ nyt heittämässä hukkaan?

Yhdessä tekeminen kunnissa on lähtenyt siitä, että lastensuojelumenoja on ollut tarve saada pienennettyä ja kodin ulkopuolisia sijoituksia vähennettyä. 

Toimenpiteet ovat painottuneet ennalta ehkäisevään työhön ja tiiviiseen yhteistyöhön kunnan muiden sektorien kanssa. Karsinoista on haluttu, ja päästy, eroon ja kunnissa nähdään yhteisen työn merkitys. Tunnetuin esimerkki tästä on Imatran malli, jota on sovellettu myös monissa muissa kunnissa. Jatkossa tällä työllä ei ole enää kunnan talouden kannalta mitään merkitystä, koska sosiaalipalvelujen toimivuus ei vaikuta kunnan maksamaan sote-osuuteen. Ne kunnat, jotka ovat saaneet palvelunsa toimimaan, joutuvat maksamaan enemmän kuin kunnan sosiaali- ja terveyspalvelujen budjetti tällä hetkellä on. Nämä ylimääräiset rahat on otettava koulutuksesta, varhaiskasvatuksesta, liikunta- ja nuorisopalveluista eli sieltä, missä nyt on ollut mahdollisuus tehdä varhaisen tuen –mallin mukaista työtä.

Ketä siis sote-uudistus palvelee? 

Isoja kaupunkeja, joissa palvelujen saatavuus on heikkoa pitkien jonojen takia? Vai halutaanko tällä pakottaa kunnat liittymään yhteen, koska hallitus ei saanut kuntauudistusta toteutettua? Varmaa on ainakin se, että keskisuuret kunnat, jotka ovat kehittäneet sosiaalipalvelujaan, häviävät tässä uudistuksessa ja osa palveluista heikkenee ja siirtyy jopa pois oman kunnan alueelta.

Uusi sosiaalihuoltolaki (voimaan kokonaisuudessaan 1.4.2015) korostaa asiakkaan osallistamista palvelujen suunnitteluun. Miten tätä lainkohtaa noudatetaan, jos/kun palveluista yhä suurempi määrä keskitetään suuriin kaupunkeihin, ja päätöksen teko on jossakin himmelissä täysin kasvottoman? Lähipalvelut ja –työntekijät mahdollistavat sellaisen suhteen syntymisen, että osallistaminen on mahdollista.

Summa summarum, sote-uudistuksesta pitää erottaa sosiaalipalvelut ja jättää ne kuntien hoidettavaksi.. Näin taataan kaikille mahdollisimman hyvät julkiset palvelut.

Alkoholipolitiikka Suomessa

Jälleen keskustellaan alkoholiveron nostosta ja ravintoloiden, lähinnä yökerhojen, aukioloaikojen lyhentämisestä. Tällä tavalla halutaan raitistaa Suomen kansa.
Raitistamista yritettiin myös lähes 100 vuotta sitten kieltolain avulla.
Suomalaiset eivät raitistuneet, mutta harmaa talous sai aivan uusia ulottuvuuksia salakapakoiden kautta. Viinaa tuotiin tynnyreittäin Virosta.

Ihmiset joivat Virosta tuotua viinaa valvomattomissa olosuhteissa. Tässä on mielestäni jotakin tuttua!

Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen tilaston mukaan alkoholijuomien kokonaiskulutus oli 11,6 litraa 100-prosenttista alkoholia 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohti vuonna 2013.

Kokonaiskulutus on pysynyt ennallaan vuoteen 2012 verrattuna. Tilastoidun alkoholin osuus on 78 % käytetystä alkoholista ja tilastoimattoman 22 %. Tilastoimaton kulutus kasvoi arviolta noin 12 prosenttia vuodesta 2012.

Tämä johtuu alkoholijuomien matkustajatuonnista, josta valtaosa tuodaan Virosta.

Ravintoloissa ja muissa anniskelupaikoissa alkoholista kulutetaan noin 11 %. Tämä osuus pienenee koko ajan. Vuonna 2004 anniskelukulutus oli noin 1,7 litraa 100-prosenttista alkoholia 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohti, kun se vuonna 2013 oli enää noin 1,3 litraa.

Nämä tilastot kertovat mielestäni selvää kieltä siitä, että meidän alkoholipolitiikkamme on aivan väärän suuntaista.

On turha kuvitella, että nostamalla veroja ihmiset joisivat vähemmän. Viron valtio kiittää meidän päättäjiämme ja naureskelee partaansa hölmöyttämme. Viro saa tuotot, ja me maksamme haitat.

Mietitäänpä hetki tilannetta, että yökerhot sulkevat ovensa klo 1 yöllä. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että suurin osa yökerhoistamme joutuisi sulkemaan ovensa lopullisesti ja työntekijät jäisivät työttömiksi. Jokainen, joka on joskus yökerhossa käynyt, tietää, että työntekijät siellä ovat nuoria, harvemmassa paikassa on yli 50-vuotiaita baarimikkoja. Nuorisotyöttömyys on meillä tällä hetkellä jo monilla paikkakunnilla lähes 25 %, pitäisikö tätä vielä lainsäädännöllä väkisin lisätä?

Missä on meidän nuorisotakuumme? Miksi vain yökerhojen osalta pitäisi palata 80-luvulle? Laitetaan kaupat kiinni arkisin klo 17 ja lauantaisin klo 13. Sunnuntaisin ei yksikään kauppa saa olla auki. TV-ohjelmat loppuvat viimeistään klo 22 ja ohjelmaa tulee kahdelta kanavalta.

Kyllä päättäjien on tajuttava, että paluuta menneeseen ei ole ja koko yhteiskuntamme rytmi on muuttunut. Mikseivät sitten ihmisetkin saisi viettää myöhempään siirtynyttä vapaa-aikaansa ravintoloissa ja yökerhoissa?

                                                                                                                     Suomessa on, vähän tilastoinnista riippuen, noin 10 % alkoholin ongelmakäyttäjiä. En usko, että yksikään heistä raitistuu viinan hintaa nostamalla tai yökerhojen aukioloaikoja suitsimalla.

Kyllä työ täytyy tehdä muualla eli meillä on satsattava sekä valistukseen että korjaavaan työhön. Suurin osa suomalaisista on oppinut nauttimaan alkoholista ja hyvästä seurasta, mikseivät he saisi siirtää tätä käyttäytymismallia seuraaville sukupolville?

Mikäli alkoholiveroa laskettaisiin ja ravintoloitsijat voisivat ostaa juomat tukkuhintaan, valtio voittaisi kokonaisverotuloissa. Ei Viroon kannata lähteä, jos juomat ovat kotialkossa saman hintaisia eikä kotiin kannata jäädä juomaan, jos ravintolat pystyvät myymään juomia nykyistä halvemmalla.

Tällä tavalla saataisiin lisää työpaikkoja Suomeen ja ennen kaikkea verotuloja.
En ymmärrä, mikseivät kansanedustajamme pysty tai halua nähdä päätöksiensä kokonaisvaikutuksia vaan aina tuijotetaan pelkkiin lillukan varsiin.

Helppoja ratkaisuja ei ole, sen ymmärrän, mutta ei pidä myöskään tehdä päätöksiä, joilla kokonaistilannetta vain huononnetaan.