Sosiaali- ja terveyspalvelujen uusi järjestämislaki astuu
voimaan 1.1.2016. Tuotantoalueet aloittavat siitä vuoden päästä. Pirkanmaa on
yksi tuotantoalue, jolla järjestetään kaikki sosiaali- ja perhepalvelut
vanhusten kotipalvelusta erikoissairaanhoitoon. Keskustelua uudistuksesta on
käyty paljon myös mediassa, mutta se painottuu lähes täysin terveydenhuoltoon.
Tällä hetkellä vaikuttaa, että koko sote-uudistukseen mennään
erikoissairaanhoito edellä ja tarkoituksena on saada perusterveydenhuolto ja
erikoissairaanhoito lähemmäksi toisiaan. Ei yhtään hullumpi idea. Myös
yksityissektorin käyttö julkisen puolen rinnalla terveydenhuollossa on
mielestäni joissakin tapauksissa toimiva ajatus.
Kunta voi ja sen kannattaakin
ostaa joitakin palveluja, esimerkiksi rintasyöpäseulonnat yksityiseltä, kuten
nyt jo suuressa osassa kuntia tehdäänkin. Kaikki seulontaikäiset naiset
pääsevät tutkimukseen, mutta itse tutkimus ei sido julkisen terveyspalvelun työntekijäresursseja.
Kun löydös on varmistunut, potilas saa hoidon julkisella puolella, jolloin
kaikille taataan saman tasoinen hoito. Jatkokontrollit kunta voi taas ostaa.
Näin tämä toimii terveydenhuollossa.
En kuitenkaan ymmärrä, miten pystytään hoitamaan sosiaalihuoltolain
alaiset palvelut samalla logiikalla. Sosiaalipalveluissa ei ole samalla tavalla
kompaktia pakettia, joka voidaan jakaa yksityisen ja julkisen kanssa. Siellä on
paljon palveluita, joiden saaminen edellyttää viranhaltijapäätöstä. Näitä ei
voida yksityisellä puolella tehdä. Lisäksi sosiaalipalvelut nivoutuvat
tiiviisti yhteen kuntien muiden palvelujen, kuten koulun, varhaiskasvatuksen,
nuorisotyön, kanssa. Useissa kunnissa on tehty jo vuosia töitä, jotta perheiden
palveluista saadaan toimivia kokonaisuuksia ja pystytään puuttumaan
mahdollisiin ongelmiin jo varhaisessa vaiheessa. Ollaanko tämä työ nyt
heittämässä hukkaan?
Yhdessä tekeminen kunnissa on lähtenyt siitä, että
lastensuojelumenoja on ollut tarve saada pienennettyä ja kodin ulkopuolisia
sijoituksia vähennettyä.
Toimenpiteet ovat painottuneet ennalta ehkäisevään
työhön ja tiiviiseen yhteistyöhön kunnan muiden sektorien kanssa. Karsinoista
on haluttu, ja päästy, eroon ja kunnissa nähdään yhteisen työn merkitys.
Tunnetuin esimerkki tästä on Imatran malli, jota on sovellettu myös monissa
muissa kunnissa. Jatkossa tällä työllä ei ole enää kunnan talouden kannalta
mitään merkitystä, koska sosiaalipalvelujen toimivuus ei vaikuta kunnan
maksamaan sote-osuuteen. Ne kunnat, jotka ovat saaneet palvelunsa toimimaan,
joutuvat maksamaan enemmän kuin kunnan sosiaali- ja terveyspalvelujen budjetti tällä
hetkellä on. Nämä ylimääräiset rahat on otettava koulutuksesta,
varhaiskasvatuksesta, liikunta- ja nuorisopalveluista eli sieltä, missä nyt on
ollut mahdollisuus tehdä varhaisen tuen –mallin mukaista työtä.
Ketä siis sote-uudistus palvelee?
Isoja kaupunkeja, joissa
palvelujen saatavuus on heikkoa pitkien jonojen takia? Vai halutaanko tällä
pakottaa kunnat liittymään yhteen, koska hallitus ei saanut kuntauudistusta
toteutettua? Varmaa on ainakin se, että keskisuuret kunnat, jotka ovat
kehittäneet sosiaalipalvelujaan, häviävät tässä uudistuksessa ja osa
palveluista heikkenee ja siirtyy jopa pois oman kunnan alueelta.
Uusi sosiaalihuoltolaki (voimaan kokonaisuudessaan 1.4.2015)
korostaa asiakkaan osallistamista palvelujen suunnitteluun. Miten tätä
lainkohtaa noudatetaan, jos/kun palveluista yhä suurempi määrä keskitetään
suuriin kaupunkeihin, ja päätöksen teko on jossakin himmelissä täysin
kasvottoman? Lähipalvelut ja –työntekijät mahdollistavat sellaisen suhteen
syntymisen, että osallistaminen on mahdollista.
Summa summarum, sote-uudistuksesta pitää erottaa
sosiaalipalvelut ja jättää ne kuntien hoidettavaksi.. Näin taataan kaikille
mahdollisimman hyvät julkiset palvelut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti