Koulukiusaaminen on väkivaltaa!

Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen keräämän tilaston mukaan vuonna 2013 koulukiusatuksi joutui vähintään viikoittain peruskoulun 8- ja 9-luokan oppilaista 6,9 %. Luku tarkoittaa yli 4000 lasta ja nuorta ikäluokastaan. Kehutussa peruskoulussamme siis noin 40.000 lasta ja nuorta kokee vähintään viikoittain henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Lukioon ja ammattikouluun siirryttäessä luku puolittuu. Johtuuko tämä siitä, että kiusaaminen vähenee vai siitä, että kaikki kiusatut eivät pysty siirtymään toiselle asteelle?

Sanoilla on suuri merkitys siihen, miten me aikuisten asioihin suhtaudumme. Sanana kiusaaminen on lähellä kiusoittelua, joka koetaan usein hauskaksikin asiaksi tyyliin ”rakkaudesta se hevonenkin potkii.”  Osa aikuisista on myös sitä mieltä, että nahistelu ja jopa fyysinen yhteenotto kuuluvat lasten elämään ja heidän on opittava selviytymään niistä tilanteista ilman aikuisten apua. Mikäli meillä ruvettaisiin puhumaan koulukiusaamisesta väkivaltana, ero tavalliseen nahisteluun olisi helpompi havaita.

KAKS eli Kunnallisalan kehittämissäätiö rahoitti tutkimuksen, jonka toteutti Vaasan yliopisto vetäjänä tutkijatohtori Niina Mäntylä. 

Tutkimuksen loppuraportti julkaistiin vuonna 2013 ja se on kokonaisuudessaan luettavissa tästä linkistä http://www.kaks.fi/sites/default/files/Tutkimusjulkaisu%2070.pdf.

Raportissa käsitellään muun muassa sitä, miksei kiusaamiseen ja lasten kokemaan väkivaltaan pystytä aikuisten toimesta puuttumaan. Syitä löytyy monia; ohjeistukset ovat heikot, lasten hätää ei kuulla tai nähdä, lainsäädännössä ei ole selvästi säädetty, mitä toimia koulun henkilökunnalta edellytetään, oikeussuojajärjestelmä on monimutkainen. Meillä on terveydenhuollossa hoitotakuu, jonka puitteissa hoito on aloitettava. 

Voitaisiinko lakiin kirjata myös koulukiusaamiseen liittyvä puuttumistakuu? 

Tämä takuuaika selkeyttäisi ainakin jonkin verran tilannetta eikä asiaa voisi vatvoa vuodesta toiseen odottaen, että uhri kasvaa ja siirtyy seuraavalle kouluasteelle. Mäntylän ym. raportti on karua luettavaa siitä todellisuudesta, jossa liian moni lapsi elää jokaisena koulupäivänään.

Perusopetuslaissa § 23 sanotaan seuraavaa:  

”Opetuksen järjestäjän tulee laatia opetussuunnitelman yhteydessä suunnitelma oppilaiden suojaamiseksi väkivallalta, kiusaamiselta ja häirinnältä sekä toimeenpanna suunnitelma ja valvoa sen noudattamista ja toteutumista. Opetuksen järjestäjän tulee opetussuunnitelman yhteydessä laatia ja ohjeistaa suunnitelma kurinpitokeinojen ja kasvatuskeskustelun käyttämisestä ja niihin liittyvistä menettelytavoista.” 

Miksi tätä ei meidän kouluissamme noudata? Miksi meillä ei saada vastuuseen henkilöitä, jotka työssään rikkovat lakia?   Mäntylän ym. tutkimuksen mukaan puutuminen kiusaamiseen vähensi sitä puolessa tapauksissa. Yli kolmannessa tapauksista kiusaaminen lisääntyi puuttumisen jälkeen. Tuntuu käsittämättömältä, että aikuiset ihmiset eivät saa edes 7-vuotiaita lapsia lopettamaan toisten lasten kiusaamista.

Kiusaaminen aiheuttaa suuret kustannukset yhteiskunnalle, kun uhreja joudutaan auttamaan ja kuntouttamaan pahimmillaan vuosikausia. Kaikki eivät silti kykene koskaan olemaan tuottavia yhteiskunnan jäseniä, vaan he jäävät työkyvyttömyyseläkkeelle nuorina aikuisina. Oma nuorimmaiseni joutui kohtaamaan henkistä väkivaltaa seitsemän vuotta peruskoulussa ja on nyt ammattikoululaisena terapian ja lääkehoidon varassa. 

Tässä kirje, jonka hän lähetti tänä kevään alakoulunsa nykyiselle rehtorille:

”Asia ei sinällään sinuun kohdistu, sillä itse X:n koulussa opiskellessani rehtorinamme oli AA. Mutta haluan jakaa tämän edes varoittavana esimerkkinä. Opiskelin koulussanne vuodet  2005-2011. Opiskelen tällä hetkellä ammattikoulussa ensimmäistä vuotta.

Koulukiusaamiseni alkoi jo esikouluiässä, kiusaaminen myös siirtyi mukanani alakouluun. Kiusaamiseni oli pilkkaamista, haukkumista ja julkista solvaamista. Kerroin tästä opettajallemme monta kertaa, ajattelemattomana en kertonut kotona, koska en halunnut rasittaa vanhempiani asialla. Myöhemmin ajateltuna näin olisi kannattanut tehdä.

Koulumme kuului KiVa kouluun, joten oletin automaattisesti, sinisilmäisesti, että asia osataan hoitaa. Ei osattu. Koko alakoulun minua kiusattiin. Viidennellä-kuudennella luokalla sanoin taas opettajallemme kiusaamista, joka totesi, että ollaan yritetty, mutta ei mikään toimi. Tässä vaiheessa uskoni romahti täysin, samoin luotto. Missään vaiheessa vanhemmilleni ei soitettu kiusaamisesta, kiusaajien vanhemmille soitettiin, mutta tietääkseni heitä ei kutsuttu koululle(?). Luulisin, että yhteinen palaveri rehtorin, opettajan ja vanhempien (niin kiusatun kuin kiusaajien), olisi ollut ensimmäinen askel, jotta kiusaaminen saadaan loppumaan. Mitään tällaista ei tehty.

12 vuotiaana suunnittelin itsemurhaa. Olin vasta nuori, lapsi ja elämä edessä, ja suunnittelin itsemurhaa. Itkin kotimatkat. Valehtelin itseni kipeäksi, että edes YHDEN päivän säästyisin kiusaamiselta. En muista päivääkään, jolloin olisin saanut olla rauhassa. Kiusaamistani kesti seitsemän vuotta.

Tällä hetkellä kärsin keskivaikeasta masennuksesta, paniikkihäiriöistä, ahdistuksesta ja traumaperäisistä pelkotiloista. Tämä lukee lääkärinlausunnossa. Itsemurhaa on suunniteltu aivan liian pitkään, nyt asiat ovat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan paremmin.

Toisen asteen koulutus ei suju yhteiskunnan haluamalla tavalla. Vuottakaan en ole ehtinyt koulussa olla ja vaikeuksien määrä on suuri.”

Kunka monta tällaista tarinaa meidän on vielä kuultava ennen kuin me aikuiset oikeasti tartumme toimeen ja kitkemme kiusaamisen ja väkivallan kouluista ja pystymme tarjoamaan lapsillemme lain salliman turvallisen kouluympäristön? Lainsäädännöllä on suuri merkitys siihen, miten asioita meillä hoidetaan. Lainsäädännöstä on löydyttävä ohjeistus opettajille ja muille aikuisille asioihin puuttumisesta. Tiedän, että on valitettavan paljon vanhempia, jotka ovat valmiita syyttämään jopa oikeuteen asti opettajia, jotka ovat puuttuneet heidän lapsensa tekemiseen. Nämä opettajat ovat aika lainsuojattomia, koska lainsäädäntömme on liian ympäripyöreä. Itse virkamiehenä tiedän, miten helpottavaa on se, että saa lain kautta tukea omiin päätöksiinsä.

Puuttuminen ei ole pelkästään opettajien tehtävä vaan tähän asiaan tarvitaan paljon laajempi yhteisverkosto. Kouluihin on lisättävä välituntivalvontaa ja nämä valvojat voivat olla esimerkiksi nuorisotyöntekijöitä, vapaaehtoisia aikuisia, järjestöjen edustajia. Samoin luokkiin tarvitaan lisää avustajia. Kouluun on saatava kuuntelevia korvia ja näkeviä silmiä entistä enemmän, jotta opettajat voivat keskittyä perustehtäväänsä eli lastemme opettamiseen ja kasvattamiseen. Totta kai ensisijainen vastuu lasten kasvattamisesta on vanhemmilla itsellään, mutta jos, kuten lapseni kirjeestä ilmenee, kotiin ei edes olla yhteydessä, vanhempien on mahdotonta tilanteeseen puuttua.